Vallankumouksellinen niin legendaarinen

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. Eteläinen Meksiko, Morelosin osavaltio, pieni maalaiskylä, 20. helmikuuta 1919. Olen kulkenut ajassa taaksepäin jäljittäen miestä, jossa ruumiillistuu vallanpitäjien vastustaminen, kapinahenki, vaateparren tyköistuvuus ja muotoiltujen viiksien eleganssi. Hän on vapaustaistelija, jonka suonissa virtaa niin valkoisen miehen kuin myös intiaanien verta, ja sitä verta niin kovin moni haluaisi päästä vuodattamaan.

Minä siis vain haluan kysyä häneltä muutamia kysymyksiä.

Yksikään vallankumouksellinen ei ole pyhimys, mutta etsimäni mies on kapinallisista kenties se, jolla olisi oikeus vähintäänkin sovittaa sädekehää tummille kutreilleen. Hän on mies, joka ponnisteli tavallisen kansan oikeuksien puolesta ja johti taistelua korruptoitunutta ja väkivaltaista diktaattoria vastaan. Mies, joka kirjoitutti historiankirjoja uusiksi tavoitellessaan maareformia, jossa suurtilallisten vääryydellä valtaamat maa-alueet annettaisiin takaisin kyläläisille. Mies, joka sytytti ihailijoidensa sydämet liekkeihin ja vihollistensa joukot palamaan.

Olen pukeutunut paikallisen väestön suosimaan perinneasuun ja sulaudun joukkoon mielestäni ongelmitta. Etsimäni mies on Meksikon taitavin ratsastaja, ja kyläläisiltä saan kuulla, että hänellä on tapana aamuvarhaisin hypätä korskean orinsa selkään ja karauttaa läheisille vuorenrinteille tekemään… sitä, mitä hän nyt siellä sitten tekeekään. Aloitan siis etsintäretkeni nousemalla ostamani keskinkertaisen konin satulaan ja suuntaamalla sen vastentahtoisen turvan kohti karua erämaata.

Hyvän matkaa kuljettuamme ratsuni päättää sekin heittäytyä kapinalliseksi ja kieltäytyy kokonaan liikkumasta. Yritän maanitella sitä jatkamaan, yritän kiskoa ja työntää sitä rinnettä ylös, mutta turhaan. Ainoa asia, mikä kopukkaa liikuttaa, on polun reunassa niukkana kasvava ruoho. Istahdan kivelle pohtimaan tilannettani.

Helmikuinen aurinko kiipeää taivaalla korkeammalle. Kaikkialla ympärilläni luonto on kellertävää, on kuin katselisin maailmaa värillisen filtterin läpi. Ihmettelen tätä outoa meksikolaista väri-ilmiötä, kun yhtäkkiä ylleni kohoaa varjo. Jos varjot voisivat keikaroida, tämä varjo keikaroisi. Siinä hän nyt vihdoin on. Meksikon kansallissankari, vallankumouksen johtaja, eteläinen sotapäällikkö, eikä hullummin pukeutuva mies: Emiliano Zapata.

Zapata: ¡Buenos días, amigo! Tarvitsetko apua hevosesi kanssa?

Kert Oja: Kyllä, tarvitsen apua, nimenomaan teidän apuanne, herra kenraali Zapata, antakaa kun kättelen teitä. Ihan alkuun on todettava, että olen tullut kaukaa teitä tapaamaan. En ole paikallisia.

Zapata: Niin arvelinkin, asustasi päätellen voisi kuvitella, että olet karannut sirkuksesta! Harvemmin täällä erämaassa näkee kaikissa sateenkaaren väreissä säkenöiviä matkalaisia. Mikä tuo kimmeltävä säkki päälläsi on?

Kert Oja: Se on poncho.

Zapata: Onko?

Kert Oja: Ainakin luulen niin.

Zapata: Sombrerosi on niin valtava, että sen lierin alle mahtuisi kokonainen mariachiorkesteri. Ja ovatko nuo tekoviikset?

Kert Oja: Öhm…

Zapata: Lienet omituisin gringo, joka näillä main on aikoihin liikkunut, mutta aurinko paistaa armottomasti, pidä vaan hattu päässäsi. Kerro, silmiinpistävä ystäväni, miten voin sinua tänään auttaa?
 

Kert Oja: Kertokaa toki alkuun, señor, mitä te teette täällä vuoristossa yksinänne?

Zapata: Tulen tänne ratsastamaan niin usein kuin se vaan on mahdollista. Täällä, erämaan hiljaisuudessa, saan olla hetken aikaa rauhassa ajatuksieni kanssa.

Kert Oja: Täällä on oikein rauhallista ja kaunista.

Zapata: Eikö olekin? Tunnen nämä vuoret kuin omat taskuni! Olen kasvanut täällä, leikkinyt täällä, metsästänyt täällä, piilotellut salamurhaajilta täällä…

Kert Oja: Salamurhaajilta? Onko täällä salamurhaajia? Juuri nyt?

Zapata: Vuorilla on aina silmiä. Joka solalla, notkelmalla ja huipulla. Kaikkialla ympärillämme.

Kert Oja: Sapristi! Miten ihmeessä täällä muka onnistuu piilottelemaan salamurhaajilta?

Zapata: Pakko onnistua.

Kert Oja: Ja kuinka kauan teitä on yritetty salamurhata?

Zapata: Niin kauan kuin olen vastustanut tyranniaa.

Kert Oja: Eli jatkuvasti lähes vuosikymmenen ajan. Hienoa.

Zapata: Kaikkeen tottuu! Päästäni on luvattu palkkio, mutta paikalliset ovat puolellani. Jokainen kiinniotettu bandiitti tai epäilyttävä muukalainen päätyy roikkumaan kylämme keskusaukion korkeimmasta puusta.

Kert Oja: Se lienee sitä kuuluisaa meksikolaista yhteisöviestintää. Kertokaahan, olen tätä kovasti pohdiskellut…

Zapata: Kysy vaan.

Kert Oja: … että miten orvoksi jääneestä, kouluja käymättömästä, rodeoratsastavasta jyväjemmarista tulee kansan sankari ja vallankumousjohtaja?

Zapata: Varmaankin siitä syystä, että välitän kylästäni ja sen asukkaista. Minut on äänestetty tähän asemaan. Minuun luotetaan. Ja niin se vain on, että jonkun on puolustettava Etelää.

Kert Oja: Siitä pääsemmekin itse asiaan. Tulen kaukaa, toisesta ajasta, jossa koko Eurooppa on rähmällään hullun diktaattorin edessä tämän käydessä rikollista hyökkäys- ja tuhoamissotaansa itsenäisen naapurimaansa alueella. On yksi mies, joka johtaa vastarintaa idän pirulaista vastaan, mutta kysymys kuuluu, että kuinka kauan tämä mies jaksaa puolustautua? Ja riittääkö hänen armeijalleen kalustoa ja hevosvoimia?

Zapata: Tämä vastarinnan mies käy taisteluita hevosilla?

Kert Oja: Leopardeilla.

Zapata: Leopardeilla? Eli kissoilla? Hmm, kissa ei ole käskettävissä niin kuin hevonen, toisaalta, kissasi ei varmaankaan yrittäisi syödä sombreroasi.

Kert Oja: Hei, irti, irti! Mokomakin itsepintainen kaakki.

Zapata: Se pitää sinusta! Eli et voi olla kovin paha ihminen.

Kert Oja: Menetkös siitä! Ongelmana on myös se, että tämä hyökkäävä sotapäällikkö yrittää omia maa-alueita itselleen ilman minkäänlaista oikeutusta.

Zapata: Samat ovat ongelmat siis kuin Meksikolla! Olen aina sanonut, että maa kuuluu heille, jotka työstävät sitä käsillään. Ei valloittajille, ei vallanpitäjille, ei tilanomistajille, vaan maanviljelijöille. Tavallisille ihmisille.

Kert Oja: Se on kaunis ajatus.

Zapata: Kaunis kuin iskulauseeni ¡Tierra y Libertad! ¡Maa ja Vapaus!

Kert Oja: Maa ja Vapaus!

Zapata: Ei Maa ja Vapaus vaan ¡Maa ja Vapaus!

Kert Oja: ¿Maa ja Vapaus?

Zapata: Ainakin sait kiinni ajatuksesta!

Kert Oja: Kyllä vain, ja tästä ajatuksesta lähti aikoinaan liikkeelle teidän mukaanne nimetty antiautoritaarinen, agraarinen, liberaalisosialistinen, äärivasemmistolainen, anarkistinen sissiliike!  

Zapata: Lähtikö?

Kert Oja: Eeh, sitten joskus tulevaisuudessa.

Zapata: Siihen en osaa sanoa mitään, mutta tämän verran osaan sanoa; olen maanviljelijä, kuten isänikin ennen minua, ja elänyt koko elämäni peltoja viljellen ja karjaa kasvattaen. Olen kokenut maaseudulla elämisen raskauden ja tunnen siihen liittyvät haasteet. Maanviljelijän elämä on kovaa jo sinällään, mutta sen lisäksi meistä on tehty rikkaiden suurtilallisten maaorjia. Meitä alistetaan ja hyväksikäytetään, ja sitä minä en voi sietää.

Kert Oja: Te siis taistelette meksikolaisten orjien puolesta. Taistelette niin kauan kunnes he ovat vapaita!

Zapata: Niin teen, mutta ei se helppoa ole.

Kert Oja: Kapinoitte aikoinaan onnistuneesti Meksikon entistä presidenttiä vastaan, ja lähes kymmenen vuoden ajan olette kärhämöinyt muiden poliittisten vastustajienne kanssa. Miten jaksatte jatkaa kamppailua päivästä toiseen?

Zapata: Miten sitä nyt jaksaa? Pakko jaksaa. Haluan kuolla periaatteiden orjana, en ihmisten orjana.

Kert Oja: Kas, alkaa sataa vettä, kun niin ropisee. Ja ukkostaa? Outoa, taivas on pilvetön.

Zapata: Tuo ropina ei ole sadetta eikä pauke ukkosta. Meitä kohti ammutaan.

Kert Oja: Mitä? Missä?

Zapata: Äkkiä piiloon, äkkiä kivien taakse! Kuten arvelinkin, vihamieheni yrittävät halpamaisesti viedä henkeni salamurhaajien avulla, mokomatkin kunniattomat…
 
Kert Oja: Suosittelen teitä jatkossa liikkumaan vain hyvin aseistetun armeijan kanssa!

Zapata: Tässä, ota revolverini.

Kert Oja: Ei herttinen sentään, minä olen täällä rauhan asialla!

Zapata: Et edistä rauhaa tulemalla ammutuksi!

Kert Oja: Sitten antaudun!

Zapata: Päädyt hirsipuuhun roikkumaan!

Kert Oja: En ole koskaan edes pidellyt asetta!

Zapata: Silmät auki, piippu kohti vihollista ja laukaise!

Kert Oja: IIK!

Zapata: Sanoin, että piippu kohti vihollista. Katso nyt mitä teit, hatussani on valtava reikä.

Kert Oja: En halua tätä, en halua olla täällä tulituksen keskellä.

Zapata: Ei kukaan halua, mutta onko meillä mitään muuta vaihtoehtoa kuin puolustautua?

Kert Oja: ¡Eieiei aiaiai!

Zapata: Taistele!

Kert Oja: En osaa!

Zapata: Parempi kuolla seisaallaan kuin elää polvillaan!  

Kert Oja: Mitä?

Zapata: Sanoin, että parempi kuolla seisaallaan kuin elää polvillaan!

Kert Oja: En kuule mitään tässä paukkeessa!

Zapata: SANOIN, ETTÄ PAREMPI… No mihin hän nyt katosi? Juoksee rinnettä alas ulvoen kuin preeriasusi. Erikoinen kaveri. Ja jätti hevosensa taakseen. No hei vaan, heppa. Et taida sinäkään pitää tästä paukuttelusta? Niin niin, olet sitä mieltä, että pitäisi jo lähteä? Ehei, en tarvitse kyytiä, tarvitsen lisää ammuksia.

Pakenen vauhdilla alas vuorenrinnettä. Taakseni jää suuri mies, vallankumouksellinen niin legendaarinen, että hänestä kerrottaisiin tarinoita vielä sadan vuoden kuluttua. Törmään päin ylämäkeen hiipivää vihollisjoukkoa, he näyttävät yhtä yllättyneiltä kuin minäkin, ja kaadun kivikkoon. Kierin alas rinnettä kellertävän maailman vilistäessä silmissäni, kunnes vihdoin saan vauhtini pysähtymään.

Nousen polvilleni, ja huomaan olevani vihollisjoukon saartama. Otan sombreron hitaasti päästäni sallien helmikuisen auringon valaista kasvojani. He kohottavat kiväärinsä ja tähtäävät, ja olen poissa, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, matkallani etsimässä järkeä ja mieltä.

 

...

Julkaistu alun perin Rubikonin rannalla -blogissa 20.2.2023