Kriminaalin kaanin huligaaniklaani

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. Viimeaikaisten tapahtumien jälkeen olen päättänyt, että tarvitsen omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Olen siis matkustanut paikkaan, jossa minun ei tarvitse tavata yhtään ketään.

Mongolia! Gobin autiomaa, yksi maailman suurimmista aavikoista, täydellinen pitkiä meditatiivisia kävelyretkiä varten. Olen tarponut eteenpäin laskelmieni mukaan joitakin tunteja, ja voisin vaikka vannoa, etten ole edennyt aavikolla kuin muutamia kymmeniä metrejä. Ympärilläni avautuu muuttumaton maisema, joka muodostuu yksinomaan hiekasta. 

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en välitä hiekasta. Se on pölisevää ja irtainta ja tunkeutuu joka paikkaan, ja juuri nyt se on tunkeutunut kenkiini. Pysähdyn tyhjentämään kenkäni ja ottamaan huikan vesipullosta. Aavikko on ankara ja karu paikka, ja ilman tätä elämälle elintärkeää vesipulloa en selviäisi tästä seikkailusta.

Kuljen ylös dyynin rinnettä upoten joka askeleella syvemmälle sekä ajatuksiini että hiekkaan. Varttitunnin tehottoman kapuamisen jälkeen päätän pitää pienen hengähdystauon, ja istahdan rinteeseen juomaan vettä. Alan muistella kaikkea sitä, mitä tiedän Gobin autiomaasta; täällä on talvella kylmää, kesällä kuumaa, silkkitie, karavaaneja, myyttisiä mongolialaisia kuolemankäärmeitä, ja mitähän muuta? Jotain hyvin tärkeää, joka liittyy Mongoliaan, mutta jota en juuri nyt saa mieleeni.

Yhtäkkiä tunnen hiekan allani tärähtelevän. Katson kädessäni olevaa vesipulloa, ja havaitsen juoman värähtelevän tärähdysten tahdissa. Tuijotan ilmiötä lumoutuneena, ja samassa mongoliarmeija hevosineen vyöryy ylitseni kuin keväinen sade. Viimeisen ratsukon ohitettua minut huomaan joukon johtajan pysäyttäneen hevosensa ja jääneen tuijottamaan minua.

Hyvä puoli tilanteessa on se, että saan vihdoin mieleeni sen, mitä olin Mongoliasta unohtanut. Huono puoli on se, että edessäni valtavan hevosen selässä kohoava vihainen mies on, kukapa muukaan, kuin kaikkien naapurikansojen alistaja…

Kert Oja: Tšingis-kaani! Tuota… on ilmoja pidellyt?

Tšingis-kaani: HU-HA! HU-HA!

Suurkaani heilauttaa miekkaansa pääni yläpuolella, ja katson parhaaksi poistua keskustelusta ottamalla jalat alleni. Valitettavasti tämä verenhimoisista verenhimoisin valloittaja kannustaa hummaansa takaa-ajoon säilällään sohien. Tarpomisesta väsyneet jalkani juoksevat eri suuntaan kuin mihin itse olin aikeissa mennä, minkä seurauksena kaadun maahan. Tšingis-kaani hyppää orillaan ylitseni kiskaisten minut paidanhihasta laukkaavan ratsunsa selkään.

Keikun kiljuen kaanin kaulassa kiskoen kypäräänsä kasvoilleen kiroilevan kiistakumppanini koittaessa käydä kraiveliini kiinni. Tyrkkään vesipulloni koettelemusten kovettaman kouran ja henkitorveni väliin, ja pullon posahtaessa auki ja lennättäessä korkkinsa kaanin naamalle tämä säikähtää ja putoaa ratsunsa selästä aavikolle. Itse jään roikkumaan hurjan hevosen kyytiin.

Tämä hevonen ei ole mikä tahansa hevonen, vaan se on sotaratsu, joka on päättänyt johdattaa armeijan taisteluun, istui sen satulassa sitten verenhimoinen valloittaja tai rauhanomainen itsensäetsijä. Vaikka kuinka kiljun, hevonen ei välitä minusta, vaan kirii mongolien sotajoukon kiinni ja ottaa tottuneesti paikkansa sen kärjestä. Kauhistuneena huomaan, että horisontissa meitä lähestyy vihollisarmeija torvet soiden ja rummut päristen. Teen kuten kuka tahansa minun tilanteessani oleva tekisi; suljen silmäni ja toivon parasta.

Koskaan ei voi tietää, mitä päivä tuo tullessaan. Vielä äsken olin meditatiivisella kävelyllä. Nyt olen johtamassa Tšingis-kaanin sotajoukkoja taisteluun. Voin sieluni silmin nähdä sen, miltä näytän tällä hetkellä…

Tämä tosin lienee sitä kuuluisaa toiveajattelua.

Kun joukkomme rysähtää päin vihollisarmeijaa, odotan kohtaavani kurjan kohtaloni. Hetken varrottuani avaan silmäni ja huomaan yllätyksekseni, että ratsuni on nelistänyt vahingoittumattomana rytäkän lävitse. Aikansa laukattuaan hevonen hiljentää vauhtiaan ja pysähtyy, jolloin koen parhaaksi pudottautua sen kyydistä. Vilistän kohdalle osuvan kivikasan luokse ja piiloudun.

Kurkistan varovasti piilopaikastani todetakseni, että kriminaalin kaanin huligaaniklaani ei vaani kunniaani, ja tämä, jos mikä, on minulle helpotus. Kaukaisuudesta kuuluva meteli todistaa sen, että sotilailla on tällä hetkellä muutakin ajateltavaa kuin minun perääni karauttaminen. Selustan varmistettuani alan tehdä lähtöä vastakkaiseen suuntaan.

Kuljen vihellellen eteenpäin, ja muutaman hetken tarvottuani kompastun johonkin esineeseen. Pyyhin hiekkaa sen päältä kädelläni ja huomaan, että hiekan alla on jotakin punaista ja pitkulaista. Potkiskelen mötikkää jalallani ja yritän sitten etsiä keppiä, jolla tökkiä sitä, kun yhtäkkiä huomaan varjon nousevan ylleni. Käännyn hitaasti katsomaan.

Myyttinen mongolialainen kuolemankäärme on noussut hiekan alta esiin pitkiä myrkkyhampaitaan välkytellen. Gobin autiomaa on totisesti osoittautunut ankaraksi ja karuksi paikaksi. En voi varauksetta suositella täällä lomailua kenellekkään. Käärme lipaisee hampaitaan kielellään ja hyökkää, ja olen poissa, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, matkallani etsimässä järkeä ja mieltä.

Jälkinäytös

Mongolia, Gobin autiomaa, vuonna 1227. Tšingis-kaani ja elämälle elintärkeä vesipullo.

...

Julkaistu alun perin Rubikonin rannalla -blogissa 22.3.2024